i believe in this fire burning inside of me

Oon asunut nyt Lontoossa yhteensä 127 päivää ja jäljellä on enää 17 kokonaista. Viime viikot on ollut ihania, oon tehnyt ja nähnyt paljon kaikkea, tutustunut uusiin ihmisiin ja ajatellut että mun on vihdoin hyvä täällä. Samalla musta kuitenkin tuntuu myös etten oikeen tiedä missä loppujen lopuksi tahtoisin olla. Viikonlopun vietin kaverin luona pohjois-Walesissa, ja kun näin miten onnellinen se oli siellä omassa kotipaikassaan, tuli mullekin ihan hirveä kaipaus kotiin. Matkustaminen on ihanaa, mutta se mitä oon ystävien ja perheen lisäksi kaivannut eniten, on se tietty tuttuus ja se, että tietää miten asiat toimii.

Pari päivää sitten kuuntelin biisiä missä laulettiin home is where your heart is, find where you belong and start to take control ja rupesin itsekin miettimään mihin mä oikein kuulun ja missä mun koti on. Täällä on hyvä olla nyt, mutta silti musta tuntuu että jakaudun kahtia, enkä tiedä missä haluaisin loppujen lopuksi asua. Mulla on kamala ikävä Suomea, mutta tiedän myös että kun menen sinne takaisin kahden ja puolen viikon päästä, tuun vuorostani ikävöimään Lontoota. Tiiän että oon vielä nuori, ja ehkä mun ei kuulukaan vielä tietää mihin kuulun, mutta välillä musta tuntuu etten sovi minnekään. Entä jos missään ei oo koskaan hyvä, jos aina vaan kaipaan jonnekin muualle?

Pelottaa hirveesti palata kotiin, koska pelkään sitä kulttuurishokkia joka iskee kun on vihdoin tottunut uuteen paikkaan, ja sitten palaakin paikkaan missä ihmiset on jatkanut elämää samaan malliin ja mikään ei ole muuttunut vaikka itse onkin.

we never change, do we?

Ajattelin tulla kirjoittamaan tänne jotain tuntoja Lontoosta, mutta oon tuijottanut tätä ruutua nyt yli vartin eikä mitään tule mieleen. Tai tulee vaikka kuinka paljon, mutta en saa koottua niitä mitenkään eheäksi kokonaisuudeksi. Lisäksi kun nousen pystyasentoon kirjoittamaan tuntuu siltä että pää räjähtää. Menenkin taas hetkeksi makaamaan..........



Äh en mä tiiä. Ei kai tää oo ollu sellasta kun odotin, johtuen siitä koska en olisi koskaan odottanut (tai ainakaan ajatellut) olevani tosi kipeä ensimmäisellä viikolla kun tulen tänne. Ihmettelen suuresti etten oo vielä itkenyt kertaakaan, vaikka yksinäisyyden tunne on joskus ollut hyvinkin maksimeissa. Kämppikset on ihan kivoja, mutta ei niitä vielä voi oikeen kavereiksi kutsua, ja pelkään hirveesti ettei koskaan voikaan. Mitä jos en tutustu täällä kehenkään? Tai mikä pahempaa, mitä jos en vaan parane enkä saa edes mahdollisuutta tutustua kehenkään? Tää päänsärky on jotain ihan kamalaa, ja pelkään että se johtuu jostain muustakin kun pelkästään flunssasta.

Huomenna pitää soittaa Scancomingille ja sanoa että pitää ottaa saikkua heti näin alkuun. Luultavasti joudun ottamaan koko viikon, jos historia yhtään toistaa itseään. Vaikka kuinka makoilisin, ei tämä ainakaan alle sen mene ohi.

Välillä mietin että olisiko mun helpompi Suomessa, ja se, että tajuan etten halua olla sielläkään, helpottaa vähän. Kaipaan Suomesta ystäviä, ja kaipaan sitä, että tiedän miten asiat toimii. Muuta en ihan vielä ainakaan kaipaa. Katsotaan parin viikon kuluttua jos kulttuurishokki iskee kunnolla!