Mulla on ikävä sitä kun aamulla menin niin aikasin töihin, että oli mahdollista jäädä pois Green Parkilla ja kävellä sieltä parinkymmenen minuutin matka ihanan Mayfairin ja Old Bond Streetin (ne kaupat!) läpi Oxford Streetille ja sieltä Selfridgesin näyteikkunoiden ohi (ne oli aina niin kivoja) töihin.
Mulla on ikävä Baker Streetin loputtomia lounaspaikkavaihtoehtoja, ja vaikka joskus ei ois jaksanutkaan nousta ja lähteä töistä hakemaan ruokaa, oli se aina yhtä piristävää päästä hetkeksi ulos ja oikeesti tajuta, että hei, mä asun Lontoossa. Sama tunne mulle tuli joka kerta kun nousin portaita ylös Bond Streetin asemalta suoraan Oxford Streetin vilinään. En ehkä koskaan ihan täysin tajunnut sitä että se oli mun kotikaupunki.
Mulla on ikävä Brick Lanen sunnuntaimarkettia ja muutenkin Shoreditchia josta tuli yllättäen (en ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä!) mun lempialuetta Lontoossa. Ei ollut mitään parempaa tapaa viettää sunnuntaiaamua kun mennä syömään itämaista ruokaa Brick Lanelle, katsella ihania vaatteita ja ihmisvilinää ja juoda tuoretta kojusta ostettua smoothieta. Parasta oli ne huhtikuun päivät kun alko olemaan tosi lämmin, ja mua vaan hymyilytti niin paljon.
Ja vielä yks oma kuva Lontoon Mottinghamista jossa asuin silloin kun oli kielikurssi, ja kävin nyt viime reissulla vähän nostalgisoimassa.
Viekää mut takaisin Lontooseen NYT! ♥
kuvat: silentresonance, flaneur, magnus_d, erichands, route79
Oma Lontoo-tyttöni! Kyllä sä sinne vielä pääset ja muista ikävä on hyvä asia, siitä tietää että jollakin on ollut merkitystä
VastaaPoista