i wanna walk in to the sea and never come back

Eilen lenkillä pysähdyin hetkeksi ihailemaan koivujen välistä avautuvaa merimaisemaa, ja se oli niin upea, että oli pakko jäädä siihen seisomaan useammaksi minuutiksi vain tuijottamaan sitä. Hetken tuntui melkein että olisi jossain ulkomailla, kun meri kimmelsi niin kirkkaansinisenä ja jossain kaukaisuudessa näkyi muutama purjevenekin. Yritin ottaa siitä sellaisen mental imagen, että voisin muistaa sen aina kun elämässä menee vähän huonommin. Tietenkin se tarkka kuva alkaa jo nyt hiipua mielestä, mutta onneksi se sama ranta on aina siellä eikä lähde mihinkään. Se meressä onkin parasta: se on yksi harvoista pysyvistä ja muuttumattomista asioista elämässä. Meri on ehkä lempiasiani koko maailmassa.



Nappasin Nelliltä tällasen memen missä pitää valita tältä sivulta 12 kuvaa jotka mielestäni kuvaavat minua. Here goes!













Ensimmäisen kuvan lähde: http://thisisnthappiness.com/post/27565061041/salt-water-cure

"If you don’t go for things, if you don’t throw yourself into a situation, then you’ll never know what might have been. Do you know what I mean? Life is short."

Tajusin juuri että on kulunut tasan vuosi siitä kun Amy Winehouse kuoli. Oon kuunnellut Amya jo vuosia, mutta tuntuu että vasta viime aikoina oon oikeasti rakastunut artistiin ja sisäistänyt miten upea tulkitsija hän oikeasti oli. On sääli että ihmiset niin usein muistavat Amysta vain huonon julkisuuskuvan ja huumeet, ja unohtavat että kaiken sen sotkun takana oli ihan äärimmäisen lahjakas nainen. Winehousella oli jotenkin niin uskomaton ääni että sitä kuunnellessa nousee pintaan vahvasti niin monet eri tunteet, ja se jos joku kertoo hyvästä artistista. Oon hirveän huono pukemaan sanoiksi tälläsia juttuja, joten annetaan musiikin puhua puolestaan:





Lopussa kuuluu kun Amy puhuu biisin alkuperäisestä esittäjästä Donny Hathawaysta: "He couldn’t contain himself. He had something in him, you know?”. Samaa voisi varmaan sanoa Amysta itsestään.



♥

kuva: http://avenigma.tumblr.com/

THIS IS THE ONE

Joku kysyi multa vähän aikaa sitten että mikä siinä on, että matkustan aina Lontooseen (ja Englantiin) uudelleen ja uudelleen. En oikein siinä tilanteessa osannut vastata mitään fiksua, sanoin samat vanhat jutut siitä kuinka siellä tehdään maailman parasta musiikkia, aksentit on kivoja, historia on mielenkiintoista ja vaikka mitä muuta. Mutta pari päivää sitten juttelin töissä suomalaisen naisen kanssa joka muutti 21-vuotiaana New Yorkiin eikä koskaan enää palannut pysyvästi Suomeen. Kysyin että mikä siinä paikassa oli sellaista että sinne halusi jäädä, ja nainen vaan hymyili hetken ja sanoi "Tiesin jo ennen kun lentokoneen pyörät koski maahan että tänne mä jään. Se oli se energia." Niin. Eihän siihen muuta tarvitakaan, sillä jotkut paikat vain tuntuvat kodilta. Itse olin sen verran nuori ensimmäisellä kerrallani Lontoossa, että en muista ollenkaan mitä ajattelin kaupungista silloin, ja mulla ehkä se rakkaus kaupunkiin ja maahan on kasvanut suuremmaksi joka käynnin myötä, mutta samasta tunteesta kuitenkin puhutaan.



Jotkut ihmiset haluavat matkustaa joka kerta uuteen paikkaan ja nähdä mahdollisimman paljon erilaisia maita ja kulttuureita, ja kyllähän se muakin kiinnostaa, mutta oon huomannut että mulle on kauheen tärkeää löytää paikka joka tuntuu tutulta ja omalta, mutta missä samaan aikaan voi käydä vaikka mitä, ja jossa tapahtuu koko ajan niin paljon ettei kaikkea ehdi millään nähdä vaikka yrittäisikin. Mä olen nyt käynyt Lontoossa 11 kertaa kahdeksan vuoden aikana, mukaan lukien viiden kuukauden asuminen, enkä ole edelleenkään edes käynyt läheskään kaikissa isoimmissa turistinähtävyyksissä. Jotkut reissut oon viettänyt vaan kokonaan samassa paikassa, makoillen puistoissa ystävien kanssa. Se on ehkä parasta.

32 päivää vielä ja sit mennään taas! ♥

why live in the world when you can live in your head?

Täällä kirjoittelee hurjan väsynyt, mutta sitäkin onnellisempi Laura! Terveisiä siis Ruisrockista, josta juuri palailin muutama tunti sitten. En ole ikinä ollut erityisen hyvä arvostlemaan keikkoja sun muita, joten tyydyn vain sanomaan että olipa jälleen kerran kiva festarikokemus ja sain todistaa muutamaa niin upeaa keikkaa että oon edelleen ihan fiiliksissä. Paras oli oikeutetusti perjantain pääesiintyjä Pulp joka ainakin omalla kohdallani jopa ylitti odotukset. Muutamia biisejä jäi kaipaamaan mutta niinhän se taitaa olla aina.







Aivan ihana oli myös Cardigans, joka soitti lempilavallani rannassa ja oli ehkä täydellisin kesäillan bändi ikinä. Ei hetkeen oo hymyillyttänyt niin paljon kun sillä hetkellä kun lauloin You're the Stormia täysillä mukana, aurinko paistoi ja vieressä oli MERI. Ja sitten ne lauloi Communicationsin vikana ja melkeen vähän itketti. Ihanat!