once i wanted to be the greatest

Terveisiä kylmästä Moskovasta! Palasin takasin nolla-asteista edellispäivänä, ja voin kertoa teille, että semmonen viidenkin asteen lämpöero kyllä tässä vaiheessa tuntuu! Ihana kun täällä on vielä se +7! Arvostan myös sitä että luin jostain että marraskuun pitäisi olla mukavan leuto. Käy mulle!

Tapani mukaan onnistuin tulemaan taas kipeäksi kun lähdin Moskovaan, mutta yritin siitä huolimatta ottaa mahdollisimman paljon irti minilomastani, ja onneksi onnistuinkin suhteellisen hyvin. Käytiin äitin kanssa mm. shoppailemassa (ja löysin jumalaisen kauniin talvitakin!), syömässä ja katsomassa Annie Leibovitzin valokuvanäyttelyä, josta vaikutuin aika suuresti. Käytiin myös ihanassa pienessä englanninkielisiä kirjoja myyvässä kirjakaupassa josta mukaan tarttui Nick Hornbyn High Fidelity ja kauan etsimäni John Greenin Looking for Alaska. Näin siitä joskus tämän lainauksen ja päätin että mun on pakko lukea koko kirja:

“If people were like rain, I was like drizzle and she was a hurricane.”

i'm quite alright hiding tonight

Mikä siinä on että väsyttää ihan äärettömästi, mutta silti vaan istuu tässä eikä mee nukkumaan, vaikka tietää että huomenna on taas herätys 5.30? Mä vaan haluun kuunnella Alex Turnerin rauhottavaa ääntä ja unet tuntuu ahdistavilta kun niistä pitää herätä. Ehkä siksi välillä valvottaa itseään, koska tuntuu siltä että jos ei mee nukkumaan niin ei tarvi herätäkään eikä huominen (työpäivä) ehkä koskaan tulekaan ja saan vaan kuunnella repeatilla Submarine EP:tä koko yön läpi. No, nää raskaat silmäluomet taitaa silti kohta voittaa, mutta muutama biisi vielä...


tomorrow i'll be faster
i'll catch what i've been chasing after
and have time to play
but i'm quite alright hiding today


you look like you've been for breakfast at the heartbreak hotel

ode to london

Mulla on ikävä Lontoota.

Mulla on ikävä sitä kun aamulla menin niin aikasin töihin, että oli mahdollista jäädä pois Green Parkilla ja kävellä sieltä parinkymmenen minuutin matka ihanan Mayfairin ja Old Bond Streetin (ne kaupat!) läpi Oxford Streetille ja sieltä Selfridgesin näyteikkunoiden ohi (ne oli aina niin kivoja) töihin.




Mulla on ikävä Baker Streetin loputtomia lounaspaikkavaihtoehtoja, ja vaikka joskus ei ois jaksanutkaan nousta ja lähteä töistä hakemaan ruokaa, oli se aina yhtä piristävää päästä hetkeksi ulos ja oikeesti tajuta, että hei, mä asun Lontoossa. Sama tunne mulle tuli joka kerta kun nousin portaita ylös Bond Streetin asemalta suoraan Oxford Streetin vilinään. En ehkä koskaan ihan täysin tajunnut sitä että se oli mun kotikaupunki.



Mulla on ikävä Brick Lanen sunnuntaimarkettia ja muutenkin Shoreditchia josta tuli yllättäen (en ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä!) mun lempialuetta Lontoossa. Ei ollut mitään parempaa tapaa viettää sunnuntaiaamua kun mennä syömään itämaista ruokaa Brick Lanelle, katsella ihania vaatteita ja ihmisvilinää ja juoda tuoretta kojusta ostettua smoothieta. Parasta oli ne huhtikuun päivät kun alko olemaan tosi lämmin, ja mua vaan hymyilytti niin paljon.



Ja vielä yks oma kuva Lontoon Mottinghamista jossa asuin silloin kun oli kielikurssi, ja kävin nyt viime reissulla vähän nostalgisoimassa.



Viekää mut takaisin Lontooseen NYT! ♥

kuvat: silentresonance, flaneur, magnus_d, erichands, route79