ode to london

Mulla on ikävä Lontoota.

Mulla on ikävä sitä kun aamulla menin niin aikasin töihin, että oli mahdollista jäädä pois Green Parkilla ja kävellä sieltä parinkymmenen minuutin matka ihanan Mayfairin ja Old Bond Streetin (ne kaupat!) läpi Oxford Streetille ja sieltä Selfridgesin näyteikkunoiden ohi (ne oli aina niin kivoja) töihin.




Mulla on ikävä Baker Streetin loputtomia lounaspaikkavaihtoehtoja, ja vaikka joskus ei ois jaksanutkaan nousta ja lähteä töistä hakemaan ruokaa, oli se aina yhtä piristävää päästä hetkeksi ulos ja oikeesti tajuta, että hei, mä asun Lontoossa. Sama tunne mulle tuli joka kerta kun nousin portaita ylös Bond Streetin asemalta suoraan Oxford Streetin vilinään. En ehkä koskaan ihan täysin tajunnut sitä että se oli mun kotikaupunki.



Mulla on ikävä Brick Lanen sunnuntaimarkettia ja muutenkin Shoreditchia josta tuli yllättäen (en ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä!) mun lempialuetta Lontoossa. Ei ollut mitään parempaa tapaa viettää sunnuntaiaamua kun mennä syömään itämaista ruokaa Brick Lanelle, katsella ihania vaatteita ja ihmisvilinää ja juoda tuoretta kojusta ostettua smoothieta. Parasta oli ne huhtikuun päivät kun alko olemaan tosi lämmin, ja mua vaan hymyilytti niin paljon.



Ja vielä yks oma kuva Lontoon Mottinghamista jossa asuin silloin kun oli kielikurssi, ja kävin nyt viime reissulla vähän nostalgisoimassa.



Viekää mut takaisin Lontooseen NYT! ♥

kuvat: silentresonance, flaneur, magnus_d, erichands, route79

so dance while you can, dance cause you must

Tänään on vika päivä Lontoossa ja mua vähän itkettää. En oikeen edes tiedä miksi, sillä ainakin ajatuksen tasolla kotiin on ihana palata, mutta jotenkin se silti pelottaa ihan kauheasti. Ehkä olen juuri oppinut elämään täällä, ja nyt pitäisi sitten opetella vanhat tavat uudelleen. Pitäisi valmistua, kasvaa aikuiseksi ja hankkia työ. Tänään pitäisi myös sanoa hyvästit kaikille, ja siinä en oo hirveen hyvä. Eikä mulle tänne oikeastaan yhden henkilön lisäksi jääkään ketään hirveän tärkeää, mutta silti. Tänne tultuani kirjoitin blogiin ja laitoin kuvan missä luki "you get a strange feeling when you're about to leave a place, like you'll not only miss the people you love but you will also miss the person you are now, because you will never be this way ever again". Se tässä on ehkä pointtina. Mä oon nyt eri ihminen kun sillon kun tulin tänne, ja Lontoolla on siihen suuri vaikutus. Ja nyt pitää lähteä pois, ja se tuntuu vaikealta. Mutta onneksi Helsingissä on kaverit ja perhe ja kesä. Ja maailman paras kämppis. Uskon tästä kaikesta huolimatta että asiat menee ehkä ihan hyvin. Olis vähän pakko.





Bye bye pretty London town! :*

i miss you

Viimeiset päivät on ollut aika rankkoja kaikin tavoin, ja oikeastaan koko mennyt viikko on tuntunut vaikealta. Mulla on niin ikävä kaikkia ystäviä, ja täällä on niin paljon ihania paikkoja ja kauniita rakennuksia ja vaikka mitä, mutta mulla ei oo ketään kenen kanssa jakaa ne. Ei se vaan oo samanlaista yksin.

Tää kuulostaa nyt niin kliseiseltä, mutta eilen istuin illallispöydässä usean ihmisen ympäröimänä ja tunsin itseni NIIN yksinäiseksi. Välillä piti vaan mennä omaan huoneeseen itkemään ja kattomaan valokuvia. Osittain olin niin herkkänä koska olin väsynyt ja darrainen, mutta silti. Kaipaan omia kavereita joiden kanssa voin olla täysin oma itseni niiiiin paljon.

Perjantaina oli kuitenkin kivaa, mutta olin ihan liian humalassa (ylläri)! Ihmiset oli silloin ekstrakivoja ja niiden kanssa oli helppo jutella, mutta toivoisin että se olisi mahdollista myös seuraavana päivänä. Musta ois hirveen kiva esim. tehdä kämppisten kanssa muutakin kun käydä baarissa, koska tykkään niistä hirveesti! Pitäis varmaan yrittää vielä enemmän jutella ja tutustua niihin, mutta tunnun aina lamaantuvan kun pitäisi jutella.

Huomenna taas töihin, joka on ehkä ihan hyvä! Vapaapäivinäni en nimittäin näytä saavan mitään tehdyksi...


tuolla olin viikko sitten, oli aika katastrofaalista....


emelia, allie & minä


allie & minä