Tulin viime keskiviikkona takaisin runsaan viikon pituiselta Lontoon matkaltani ja muutaman päivän Suomessa olon jälkeen sairastuinkin heti tapani mukaan flunssaan. Naureskelin juuri reissussa ollessani että sen vuoden aikana kun olen nykyisessä työpaikassani ollut olen jokaisen ulkomaanmatkan jälkeen joutunut ottamaan sairaslomaa... Tämä kerta ei olisi ollut poikkeus ellen sattuisi (onnekseni?) edelleen olemaan kesälomalla vielä perjantaihin saakka. Vikat lomapäivät vietetään siis visusti sängyssä makoillen, mutta onneksi on paljon valokuvia ja muistoja Lontoosta jotka auttavat pikkasen tähän tylsään oloon!
Ilmat suosivat meitä; ilmeisesti viikonlopun lämpötilat kohosivat Englannissa tämän kesän korkeimmiksi!
Käytiin Peter Dohertyn keikalla ♥
Sunnuntai-illan blues-jamit Camdenissa
Hampton Court Palace
Seuraava Lontoon reissu saattaakin olla sitten vähän pidempiaikainen, ollaan jo matkakumppanien kanssa mietitty mahdollisia asuinalueita ja oon yrittänyt tehdä alustavaa listaa työpaikoista joihin voisi hakea. Välillä iskee kamala paniikki että haluanko mä oikeasti taas muuttaa, mutta sitten mietin että se on vaan sitä pelkoa, ja että ainakin pitää yrittää. "Life begins at the end of your comfort zone."
Huh huh nyt väsyttää! Vietin viime viikolla viisi päivää mini Suomi-roadtripillä, ja nyt on vähän kuollut olo... Reissussa oli kuitenkin ihanaa, ja uskomatonta kyllä, ilmatkin suosivat meitä koko viikon joka oli aika odottamatonta ottaen huomioon millainen tämä kulunut kesä on ollut.. Reissumme kulki siis reittiä Helsinki-Tampere-Jyväskylä-Turku-Helsinki, joista ainoastaan Jyväskylä oli minulle entuudestaan tuntematon (mutta aivan ihanan positiivinen yllätys!), ja muut kaupungit vaan vanhoja suosikkeja. Reissu koostui muun muassa ihanista kesäpäivistä, uusista kivoista tuttavuuksista, baarikierroksista ja turistin leikkimisestä. Käväisinpähän myös Jyväskylän ralleissa, pelkästään toteamassa ettei tarvitse sellaisiinkaan lähteä enää uudelleen...
Nyt näin post-reissu-depressioissani yritän pitää mielessäni tuon otsikon lainauksen, ja myös Frank Turnerin kuuntelu ja lyriikat muistuttaa siitä, että elämässä on vielä niin paljon ihmeteltävää ja ihania juttuja, että turha jäädä makaamaan sängyn pohjalle ja rypeä itsesäälissä. Siispä lähden nyt ostamaan mansikoita ja odottelemaan että pääsen maailmalta kotiutuneen ystäväni kanssa piknikille, jee!
so why are you sat at home?
you're not designed to be alone
you just got used to saying "no"
so get up and get down and get outside
cos it's a lovely sunny day
but you hide yourself away
you've only got yourself to blame
get up and get down and get outside
Eilen lenkillä pysähdyin hetkeksi ihailemaan koivujen välistä avautuvaa merimaisemaa, ja se oli niin upea, että oli pakko jäädä siihen seisomaan useammaksi minuutiksi vain tuijottamaan sitä. Hetken tuntui melkein että olisi jossain ulkomailla, kun meri kimmelsi niin kirkkaansinisenä ja jossain kaukaisuudessa näkyi muutama purjevenekin. Yritin ottaa siitä sellaisen mental imagen, että voisin muistaa sen aina kun elämässä menee vähän huonommin. Tietenkin se tarkka kuva alkaa jo nyt hiipua mielestä, mutta onneksi se sama ranta on aina siellä eikä lähde mihinkään. Se meressä onkin parasta: se on yksi harvoista pysyvistä ja muuttumattomista asioista elämässä. Meri on ehkä lempiasiani koko maailmassa.
Nappasin Nelliltä tällasen memen missä pitää valita tältä sivulta 12 kuvaa jotka mielestäni kuvaavat minua. Here goes!
Ensimmäisen kuvan lähde: http://thisisnthappiness.com/post/27565061041/salt-water-cure
Tajusin juuri että on kulunut tasan vuosi siitä kun Amy Winehouse kuoli. Oon kuunnellut Amya jo vuosia, mutta tuntuu että vasta viime aikoina oon oikeasti rakastunut artistiin ja sisäistänyt miten upea tulkitsija hän oikeasti oli. On sääli että ihmiset niin usein muistavat Amysta vain huonon julkisuuskuvan ja huumeet, ja unohtavat että kaiken sen sotkun takana oli ihan äärimmäisen lahjakas nainen. Winehousella oli jotenkin niin uskomaton ääni että sitä kuunnellessa nousee pintaan vahvasti niin monet eri tunteet, ja se jos joku kertoo hyvästä artistista. Oon hirveän huono pukemaan sanoiksi tälläsia juttuja, joten annetaan musiikin puhua puolestaan:
Lopussa kuuluu kun Amy puhuu biisin alkuperäisestä esittäjästä Donny Hathawaysta: "He couldn’t contain himself. He had something in him, you know?”. Samaa voisi varmaan sanoa Amysta itsestään.
Joku kysyi multa vähän aikaa sitten että mikä siinä on, että matkustan aina Lontooseen (ja Englantiin) uudelleen ja uudelleen. En oikein siinä tilanteessa osannut vastata mitään fiksua, sanoin samat vanhat jutut siitä kuinka siellä tehdään maailman parasta musiikkia, aksentit on kivoja, historia on mielenkiintoista ja vaikka mitä muuta. Mutta pari päivää sitten juttelin töissä suomalaisen naisen kanssa joka muutti 21-vuotiaana New Yorkiin eikä koskaan enää palannut pysyvästi Suomeen. Kysyin että mikä siinä paikassa oli sellaista että sinne halusi jäädä, ja nainen vaan hymyili hetken ja sanoi "Tiesin jo ennen kun lentokoneen pyörät koski maahan että tänne mä jään. Se oli se energia." Niin. Eihän siihen muuta tarvitakaan, sillä jotkut paikat vain tuntuvat kodilta. Itse olin sen verran nuori ensimmäisellä kerrallani Lontoossa, että en muista ollenkaan mitä ajattelin kaupungista silloin, ja mulla ehkä se rakkaus kaupunkiin ja maahan on kasvanut suuremmaksi joka käynnin myötä, mutta samasta tunteesta kuitenkin puhutaan.
Jotkut ihmiset haluavat matkustaa joka kerta uuteen paikkaan ja nähdä mahdollisimman paljon erilaisia maita ja kulttuureita, ja kyllähän se muakin kiinnostaa, mutta oon huomannut että mulle on kauheen tärkeää löytää paikka joka tuntuu tutulta ja omalta, mutta missä samaan aikaan voi käydä vaikka mitä, ja jossa tapahtuu koko ajan niin paljon ettei kaikkea ehdi millään nähdä vaikka yrittäisikin. Mä olen nyt käynyt Lontoossa 11 kertaa kahdeksan vuoden aikana, mukaan lukien viiden kuukauden asuminen, enkä ole edelleenkään edes käynyt läheskään kaikissa isoimmissa turistinähtävyyksissä. Jotkut reissut oon viettänyt vaan kokonaan samassa paikassa, makoillen puistoissa ystävien kanssa. Se on ehkä parasta.
Täällä kirjoittelee hurjan väsynyt, mutta sitäkin onnellisempi Laura! Terveisiä siis Ruisrockista, josta juuri palailin muutama tunti sitten. En ole ikinä ollut erityisen hyvä arvostlemaan keikkoja sun muita, joten tyydyn vain sanomaan että olipa jälleen kerran kiva festarikokemus ja sain todistaa muutamaa niin upeaa keikkaa että oon edelleen ihan fiiliksissä. Paras oli oikeutetusti perjantain pääesiintyjä Pulp joka ainakin omalla kohdallani jopa ylitti odotukset. Muutamia biisejä jäi kaipaamaan mutta niinhän se taitaa olla aina.
Aivan ihana oli myös Cardigans, joka soitti lempilavallani rannassa ja oli ehkä täydellisin kesäillan bändi ikinä. Ei hetkeen oo hymyillyttänyt niin paljon kun sillä hetkellä kun lauloin You're the Stormia täysillä mukana, aurinko paistoi ja vieressä oli MERI. Ja sitten ne lauloi Communicationsin vikana ja melkeen vähän itketti. Ihanat!
Niin mikä kesä? En voi uskoa että huomenna muka alkaa heinäkuu eikä koko ensimmäisen kesäkuukauden aikana ole ollut yhtäkään sellaista päivää että olisi voinut mennä esimerkiksi rannalle. Onneksi tällä hetkellä sade kuitenkin sopii fiilikseeni enemmän kuin hyvin, sillä makoilen edelleen sängyn pohjalla ja sateen ääni ikkunaa vasten kuulostaa ihanan rauhoittavalta. Löysin sadepäivien soittolistaltani sitä paitsi uudelleen Anna Calvin, joka sopii enemmän kuin hyvin tähän iltaan ja mielentilaan.
(Jos nyt ensi viikolle tulisi kuitenkin jo niitä aurinkoisiakin päiviä, jooko?)
