Eilen lenkillä pysähdyin hetkeksi ihailemaan koivujen välistä avautuvaa merimaisemaa, ja se oli niin upea, että oli pakko jäädä siihen seisomaan useammaksi minuutiksi vain tuijottamaan sitä. Hetken tuntui melkein että olisi jossain ulkomailla, kun meri kimmelsi niin kirkkaansinisenä ja jossain kaukaisuudessa näkyi muutama purjevenekin. Yritin ottaa siitä sellaisen mental imagen, että voisin muistaa sen aina kun elämässä menee vähän huonommin. Tietenkin se tarkka kuva alkaa jo nyt hiipua mielestä, mutta onneksi se sama ranta on aina siellä eikä lähde mihinkään. Se meressä onkin parasta: se on yksi harvoista pysyvistä ja muuttumattomista asioista elämässä. Meri on ehkä lempiasiani koko maailmassa.
Nappasin Nelliltä tällasen memen missä pitää valita tältä sivulta 12 kuvaa jotka mielestäni kuvaavat minua. Here goes!
Ensimmäisen kuvan lähde: http://thisisnthappiness.com/post/27565061041/salt-water-cure
Tajusin juuri että on kulunut tasan vuosi siitä kun Amy Winehouse kuoli. Oon kuunnellut Amya jo vuosia, mutta tuntuu että vasta viime aikoina oon oikeasti rakastunut artistiin ja sisäistänyt miten upea tulkitsija hän oikeasti oli. On sääli että ihmiset niin usein muistavat Amysta vain huonon julkisuuskuvan ja huumeet, ja unohtavat että kaiken sen sotkun takana oli ihan äärimmäisen lahjakas nainen. Winehousella oli jotenkin niin uskomaton ääni että sitä kuunnellessa nousee pintaan vahvasti niin monet eri tunteet, ja se jos joku kertoo hyvästä artistista. Oon hirveän huono pukemaan sanoiksi tälläsia juttuja, joten annetaan musiikin puhua puolestaan:
Lopussa kuuluu kun Amy puhuu biisin alkuperäisestä esittäjästä Donny Hathawaysta: "He couldn’t contain himself. He had something in him, you know?”. Samaa voisi varmaan sanoa Amysta itsestään.
Joku kysyi multa vähän aikaa sitten että mikä siinä on, että matkustan aina Lontooseen (ja Englantiin) uudelleen ja uudelleen. En oikein siinä tilanteessa osannut vastata mitään fiksua, sanoin samat vanhat jutut siitä kuinka siellä tehdään maailman parasta musiikkia, aksentit on kivoja, historia on mielenkiintoista ja vaikka mitä muuta. Mutta pari päivää sitten juttelin töissä suomalaisen naisen kanssa joka muutti 21-vuotiaana New Yorkiin eikä koskaan enää palannut pysyvästi Suomeen. Kysyin että mikä siinä paikassa oli sellaista että sinne halusi jäädä, ja nainen vaan hymyili hetken ja sanoi "Tiesin jo ennen kun lentokoneen pyörät koski maahan että tänne mä jään. Se oli se energia." Niin. Eihän siihen muuta tarvitakaan, sillä jotkut paikat vain tuntuvat kodilta. Itse olin sen verran nuori ensimmäisellä kerrallani Lontoossa, että en muista ollenkaan mitä ajattelin kaupungista silloin, ja mulla ehkä se rakkaus kaupunkiin ja maahan on kasvanut suuremmaksi joka käynnin myötä, mutta samasta tunteesta kuitenkin puhutaan.
Jotkut ihmiset haluavat matkustaa joka kerta uuteen paikkaan ja nähdä mahdollisimman paljon erilaisia maita ja kulttuureita, ja kyllähän se muakin kiinnostaa, mutta oon huomannut että mulle on kauheen tärkeää löytää paikka joka tuntuu tutulta ja omalta, mutta missä samaan aikaan voi käydä vaikka mitä, ja jossa tapahtuu koko ajan niin paljon ettei kaikkea ehdi millään nähdä vaikka yrittäisikin. Mä olen nyt käynyt Lontoossa 11 kertaa kahdeksan vuoden aikana, mukaan lukien viiden kuukauden asuminen, enkä ole edelleenkään edes käynyt läheskään kaikissa isoimmissa turistinähtävyyksissä. Jotkut reissut oon viettänyt vaan kokonaan samassa paikassa, makoillen puistoissa ystävien kanssa. Se on ehkä parasta.
Täällä kirjoittelee hurjan väsynyt, mutta sitäkin onnellisempi Laura! Terveisiä siis Ruisrockista, josta juuri palailin muutama tunti sitten. En ole ikinä ollut erityisen hyvä arvostlemaan keikkoja sun muita, joten tyydyn vain sanomaan että olipa jälleen kerran kiva festarikokemus ja sain todistaa muutamaa niin upeaa keikkaa että oon edelleen ihan fiiliksissä. Paras oli oikeutetusti perjantain pääesiintyjä Pulp joka ainakin omalla kohdallani jopa ylitti odotukset. Muutamia biisejä jäi kaipaamaan mutta niinhän se taitaa olla aina.
Aivan ihana oli myös Cardigans, joka soitti lempilavallani rannassa ja oli ehkä täydellisin kesäillan bändi ikinä. Ei hetkeen oo hymyillyttänyt niin paljon kun sillä hetkellä kun lauloin You're the Stormia täysillä mukana, aurinko paistoi ja vieressä oli MERI. Ja sitten ne lauloi Communicationsin vikana ja melkeen vähän itketti. Ihanat!
Niin mikä kesä? En voi uskoa että huomenna muka alkaa heinäkuu eikä koko ensimmäisen kesäkuukauden aikana ole ollut yhtäkään sellaista päivää että olisi voinut mennä esimerkiksi rannalle. Onneksi tällä hetkellä sade kuitenkin sopii fiilikseeni enemmän kuin hyvin, sillä makoilen edelleen sängyn pohjalla ja sateen ääni ikkunaa vasten kuulostaa ihanan rauhoittavalta. Löysin sadepäivien soittolistaltani sitä paitsi uudelleen Anna Calvin, joka sopii enemmän kuin hyvin tähän iltaan ja mielentilaan.
(Jos nyt ensi viikolle tulisi kuitenkin jo niitä aurinkoisiakin päiviä, jooko?)
Asiat jotka piristävät nyt kun makaan nuhaisena sängyn pohjalla neljättä päivää:
- PMMP:n uusi levy
(Vaikka petyin kyllä vähän levyyn kokonaisuutena, mutta kuka tietää, ehkä se tarvitsee vielä vain lisäkuuntelua ja totuttelua. Muutama biisi nousee kirkkaasti yli muiden, ja allaoleva on yksi niistä.)
- Ajatus siitä että ensi viikolla on ihanat ilmat ja olen päättänyt olla TERVE! Tieni vie Ruisrockiin tasan viikon päästä perjantaina, ja oon nyt jo ihan fiiliksissä kaikista loistavista artisteista joita siellä on. Eniten odotan varmaan Pulpia, The Cardigansia ja no, PMMP:tä.
- Muistot keskiviikkoisesta Kentin keikasta. Hieman ärsytti kyllä kun en voinut tanssia tavalliseen tapaani flunssan takia, mutta bändi oli yhtä hyvä kuin aina. Laskettiin että ollaan Hannan kanssa nähty Kent nyt jo neljä kertaa, ja varmasti mennään seuraavankin kerran kun ne vaan tänne tulee!
- Pakastimessa odottava Aino-jäätelö
-DVD-boksit. Uudenvuodenlupaukseni, jonka mukaan en saa tänä vuonna aloittaa yhtään uutta tv-sarjaa, on ollut viime päivinä koetuksella, mutta onneksi hyllystäni löytyy vielä sen verran näitä tv-sarjabokseja että olen onnistunut välttämään kiusauksen. Sitä paitsi on hauskaa katsoa uudelleen sarjoja joita ei ole nähnyt aikoihin; eilen mm. fiilistelin Siskoni on noitaa, joka oli ensimmäinen lempisarjani ikinä. Ihanan nostalgista!
Oon lukenut tänä vuonna ihan hävettävän (ja ennätysmäisen) vähän kirjoja. Yleensä mulla on joka vuodelle sellainen tavoite että lukisin joka kuussa kaksi kirjaa, tai jos en pysty siihen, niin ainakin 12 kuukauden aikana vähintään 20 kirjaa. Viime vuonna sain kokoon juuri tasan kakskyt, sitä edellisenä muistaakseni jopa 30. Nyt on kesäkuun ensimmäinen päivä ja oon lukenut tänä vuonna yhteensä KAKSI kirjaa. Oon jo koko viime kuukauden ajan yrittänyt saada otettua itseäni niskasta kiinni, mutta jotenkin aina metroissa ja muualla missä yleensä luen on aina ollut jotain lehtiä tai (hävettää myöntää) puhelimen netti ja facebook. No, nyt kuitenkin päätin vihdoin kesäkuun alkamisen kunniaksi lopettaa laiskottelun, ja aloitin tänään vuoden kolmannen kirjan, Candace Bushnellin The Carrie Diariesin. Tiedän, ei se mitään Dostojevskia ole, mutta (hyvä) chick-lit yleensä saa hymyn huulille, ja tällä hetkellä kaipaan jotain ihanan kevyttä joten veikkaan tän olevan juuri täydellinen! Sitä paitsi rakastan Sinkkuelämää-sarjaa, joten miksipä en lukisi Carrien ensi-askeleista kohti sitä naista jonka kaikki sarjassa oppivat tuntemaan.
Tämän jälkeen ajattelin lukea loput joululahjakirjat (kyllä, niitä on vielä) ja muutama muukin idea on jo korvan takana. Tässä vähän listaa tulevista "projekteista":
1. Linda Grant - We Had It So Good
2. Jari Tervo - Layla
3. Jeffrey Eugenides - Middlesex
4. Sarah Churchwell - Marilyn Monroen monta elämää
Olisiko kellään mitään muita hyviä kirjaehdotuksia? Ei mitään liian ahdistavaa tai masentavaa kiitos!